Kun kaikki viimeiset kerrat ovat jo ohi
tammikuun yksinäiset valkoiset kukat hyräilevät
Vielä kerran kävelen tätä polkua
alas paljaaseen metsään.
//
Kaikkien meidän on täytynyt oppia
elämään yksin
nukkekodeissamme
maata hiljaa
kaikki autot menevät ohi
heittävät pehmeästi valonsa rosoisille seinille.
Autojen ja lähtevien valot helistävät ruutuja
Kirjoittaa pimeässä
kukaan ei nuuhkaise hiuksian
enkä sytytä kynttilöitä itselleni
Sytytän kynttilät itselleni.
//
Lumihiutaleet
pää edellä
märkään
asvalttiin
Kurkusta minuun virtaa
kaikentäyttävä musta.
//
Tunnit makaan,
hohkaan pois tämän kylmän.
Kuuntelen maan kurinaa
lempeän kankaan lävitse.
Nälkäinen sydän lyö korvaani
salaisia synnyinsanojaan.
Uppoan ihmisten pintoihin,
taloihin.
Tunteja makaan.
//
Kun tietää astuneensa verirajan yli.
Katsoa taakseen
miten kaikki valkeat liljat puistelevat päitään
tuoksuvia
nostavat kauniit kätensä
avuttomuuden eleeseen.
//
Sokaisevan harmaa maailma.
Olen tullut kauas mereltä
tainnut jo unohtaa metsän kielen
Maisema täällä pysyy kauniina
ja joku on leikannut pilvet
tasaisiksi
Niin kauan kuin pysyn kotona olen kotona
mutta en uskalla harjata hiuksiani
en liikahtaakaan
Musta suu.
Maailma kyllä katoaa kun sulkee silmät.
//
Valoton aave
Helakanpunaisten jalkojen tiheikössä
Suu yksin
kasvavalla peltikatolla
Keijunkusta
ruostuvassa ammeessa
Halkaistuja huutoja
eikä uni lopu
Tässä luonnottomassa valossa
kaikki näkyy armottoman selvästi
//
Linnunluita lavuaarissa
makeaa poskipäämurskaa nälän kipeällä kielellä
Kasvoni juoksettuvat peiliin
hapanta muovailuvahaa
Mustien lehtien ja
silvottujen puunosien läpi
rämmin luoksesi
vihreät kumisaappaat potkaisevat hellästi varpaankärkiäsi
Käsivarteni sateenraskaat hopeapajun oksat
sormenpäät värisevät lätäkössä
huuleni rupista kaarnaa
en sanaakaan saa
anna
//
Päivä on tytön hiuksista ravistelemia suolansiruja
kylmät sormet syvällä äidin kauneimmassa
kermakakussa
aavistan tuhat tarinaa yksinäisistä lapsista ja
teräväkärkisistä nekuista
Kannan vuosien hapantamaa salaisuutta
yöpaidanpalaa kaulallani
Anna meille meidän keinutuolimme ja naururyppymme
Kuolema piirtää köynnöksiään
silmäluomieni sisään.
Haluan vielä tuntea lumen murtuvan
kasvojeni ympäriltä
kun painaudut ylleni unessa.
//
Ja niin olen taas täällä.
Kuolemani on kudottu varjojen verkkoon,
kristallikruunun, kimaltelevien perhosten, ruusujen (kankaisten ja kuolleiden) välissä
se jossain lymyää
yöllä se tulee runsaissa puvuissaan
kuolleiden hovinaisten armeija minun huoneessani
Ne eivät suostu lähtemään
