Äitimetsän helmoilla
liikuttava armeija pikkumäntyjä
silmiinkantamattomassa lohdussa kasvaneita
taimia:
kasvot reippaasti kohti moottoritietä nyt,
nuo ovat autoja, ne liikuttavat ihmisiä
meidän maailmamme halki.
Ja ihminen, joskus hän tulee meidän
luoksemme,
silloin meidän tulee hyräillä hiljaa,
antaa kaarnamme kosketeltavaksi, neulasemme
nuuhkittavaksi.
Ei se vie kuin hetken aikaa, rakas,
ja se tekee hyvää niin puulle kuin
ihmiselle joka kovaksi silitetyllä maalla yrittää
kiirehtiä pelkkää metallia suojanaan
perille jonnekin metsälle tuntemattomaan paikkaan nimeltä
Perillä.
Vuosi runoa -projektista lähti liikkeelle jotakin tärkeää vuonna 2012. Nyt runot tulevat ja menevät miten haluavat, minä välillä jonkun helmasta nappaan kiinni ja kirjaan luettavaksenne.
