Vappupaivana ajattelen
etta runoilija ei ole koskaan yksin.
Aina voi pysahtya,
vaikka sitten satunnaiselle parkkipaikalle,
ostoskarrytelineen viereen
yhdentekevassa, arkisessa
pikkukaupungissa,
jossa kuitenkin sijaitsee jonkun tuhannen
ihmisen elinpiiri.
Lahikaupan parkkipaikka
aurinkoisena paivana,
piste kartalla ja
pisteessa mina.
Undulaattien leluja repussa.
Kaikki on niin
irrallista ja satunnaista,
etta mita tahansa voisi tapahtua juuri nyt.
Hyvantekevaisyyskaupan jalkeenjaanyt apulainen,
pakasteruokakauppa,
itselle sokeat silmat,
vieraat tupakkamerkit.
Kartalla piste,
pisteessa mina,
ja voin olla kuka ja mita tahansa.
Toisaalta
en ole kovin hammentava ilmestys,
olen vain joku lihava tytto,
joka kirjoittaa jotain pieneen kirjaan
Sainsbury'sin parkkipaikalla
keltainen reppu kasipielessa.
Kukaan taalla ei tieda,
kuka minua rakastaa.
Vuosi runoa -projektista lähti liikkeelle jotakin tärkeää vuonna 2012. Nyt runot tulevat ja menevät miten haluavat, minä välillä jonkun helmasta nappaan kiinni ja kirjaan luettavaksenne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti