En haluaisi enää kirjoittaa yhtään tyhjänpäiväistä sanaa,
haluan kävellä samaa polkua Kilven ja Valan ja Huovin ja kaikkien
ihailemieni runoilijoiden kanssa,
olla yhdenvertainen,
en mikään turha harrastelija
kuudensadan kilometrin matkalla
kohti rakasta, väsynyttä kotikaupunkia.
Matkan lopulla paniikki herää,
välitilassa ei saa enää olla,
runot muuttuvat taas osaksi pelottavaa
aikuista arkea
Kuuntelen äänirunokirjaa ja kiroan jokaista kuolematonta
sanarykelmää,
joka minun olisi pitänyt kirjoittaa ensin.
Vuosi runoa -projektista lähti liikkeelle jotakin tärkeää vuonna 2012. Nyt runot tulevat ja menevät miten haluavat, minä välillä jonkun helmasta nappaan kiinni ja kirjaan luettavaksenne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti