Miltä sen pitäisi tuntua,
kun oma äiti puhuu samanlaista kieltä
kuin itse,
kun itse on ajatellut olevansa sairas,
ja alkaa epäillä,
että tämä kaikki onkin normaalia,
oman pään kuuluu olla täynnä tällaista.
Mutta minä tiedän, ettei se ole normaalia,
että sitten äitikin on masentunut,
ja olen helpottunut, että hänontuntenutniin
vasta lähiaikoina,
ja olen vakuuttuneempi siitä,
että olen poikkeuksellisen vahva,
olen jaksanut näin kauan.
Usein toivon, etten enää jaksaisi,
koska silloin varmaankin tapahtuisijotain.
Ja jos tapahtuisijotain,
jonkin olisi pakkomuuttua.
Mielenmaisema ei ole vain unelmaa,
eikä itseä saa arkeen kadottaa.
Jos kadottaa,
on pysähdyttävä heti etsimään,
koska pian unohtaa,
että jotain on kadonnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti